Hermosto ja trauma

Sisäinen jännitys ja rauha, hermoston ja mielen yhteistyö:

Kun aloitin matkani kohti toipumista, olin syvällä paniikkihäiriön ja ahdistuksen kierteessä. Psykiatrisella poliklinikalla kokeiltiin aluksi eri terapeuttisia lähestymistapoja, mutta mun  hermosto oli niin kuormittunut, että en kyennyt vastaanottamaan perinteistä terapiaa. Tällöin mulle lisättiin hoitopolkuun psykofyysinen fysioterapia. Suhtaudun asiaan skeptisesti. Joka olikin mulle käänteentekevä kokemus. Kymmenen hoitokerran aikana opin rauhoittamaan mieltäni ja kehoani. Nämä harjoitukset toivat mulle uutta tasapainoa ja turvallisuuden tunnetta. Jatkoin harjoitteiden tekemistä myös kotona, mikä vahvisti oppimaani ja auttoi soveltamaan niitä arjessa. Näiden kokemusten myötä hermoston toiminta ja sen merkitys traumasta toipumisessa on tullut mulle erittäin läheiseksi, ja siksi haluan jakaa tätä tietoa eteenpäin.

Vireystila

Ihmisen hermosto on kuin sisäinen säätelijä, joka arvioi jatkuvasti, olemmeko turvassa vai vaarassa. Tätä automaattista havainnointia kutsutaan neuroseptioksi. Se toimii salamannopeasti ja usein tiedostamatta. Keho reagoi ennen kuin mieli ehtii edes ajatella.

Autonominen hermosto toimii kahdella päälinjalla. Sympaattinen hermosto nostaa vireyttä ja valmistaa taistelemaan tai pakenemaan. Parasympaattinen hermosto puolestaan rauhoittaa, palauttaa ja ylläpitää lepoa.

Kun ihminen elää pitkään turvattomuudessa, hermosto saattaa jumiutua joko ylivireyteen. Se ilmenee muun muassa ahdistuksena, säpsähtelynä ja levottomuutena. Tai alivireyteen joka näkyy muun muassa turtumuksena, lamaantumisena ja vetäytymisenä. Nämä eivät ole tahdonvaraisia valintoja, vaan kehon automaattisia selviytymisen muotoja.

Polyvagaalinen teoria

Stephen Porgesin polyvagaalinen teoria auttaa ymmärtämään, miksi keho toimii eri tavoin. Se jakaa hermoston kolmeen reagointitasoon. Turvallisuuden tila (ventraalinen vagus, osa parasympaattista hermostoa) saa kehon olemaan rauhallinen ja yhteydessä muihin. Taistele tai pakene -tila (sympaattinen aktivaatio) valmistaa kehoa toimintaan. Jähmettyminen tai lamaantuminen (dorsaalinen vagus) suojaa kehoa sulkemalla yhteyden ulkomaailmaan.

Traumasta toipumisen kannalta tärkeintä on oppia tunnistamaan, missä tilassa oma hermosto on, ja löytää keinoja palata turvallisuuden tilaan. Tämä tapahtuu kokemuksen kautta, ei pelkästään ajattelemalla.

Rakenteellinen dissosiaatio

Trauma voi jakaa ihmisen sisäisesti eri tiloihin. Tätä kutsutaan persoonallisuuden rakenteelliseksi dissosiaatioksi. Teorian mukaan mieli jakautuu traumaattisessa tilanteessa kahteen tai useampaan osaan. Toimiva osa selviytyy arjesta ja pitää elämän liikkeessä. Traumatisoitunut osa kantaa pelkoa, häpeää ja kipua usein tiedostamatta.

Tämä sisäinen jakautuminen on selviytymismekanismi jolla ihminen suojaa itseään liian raskailta tunteilta. Keho ja mieli eivät silloin toimi yhtenäisenä kokonaisuutena, vaan vuorottelevat. Polyvagaalinen teoria täydentää tätä näkökulmaa että jokaisella osalla on oma hermostollinen tila, eli biologinen perusta. Ymmärtämällä tämän voimme nähdä, että kyse ei ole heikkoudesta, vaan kehon tavasta pitää meidät hengissä.

Sosiaalinen toimintakyky

Traumaattiset kokemukset voivat heikentää kykyämme toimia sosiaalisissa suhteissa, erityisesti kun autonominen hermosto on ylivireessä tai turtuneessa tilassa. Keho voi reagoida ympäristön ärsykkeisiin liiallisella varuillaan olemisella (hypervigilanssi) tai vetäytymisellä ja tunteiden sulkemisella pois.

Tutkimukset osoittavat, että trauma voi heikentää vireystilojen säätelyä, mikä vaikeuttaa sosiaalista vuorovaikutusta ja ihmissuhteiden ylläpitämistä. Kehotietoisuuden ja hermoston säätelyn harjoitukset, kuten omalla kohdalla psykofyysinen fysioterapia, tukevat sosiaalisen toimintakyvyn palautumista. Kun hermosto oppii säätelemään vireystilojaan, yksilö voi kokea turvallisuutta ja yhteyttä toisiin ihmisiin mikä on keskeistä toipumisessa ja elämänlaadun kannalta.

Lopuksi....

Toipuminen traumasta ei tarkoita, että kaikki olotilat pysyisivät täydellisesti tasapainossa, vaan että opimme tunnistamaan ja säätelemään omaa vireystilaamme. Tämä on jatkuva oppimisprosessi, joka yhdistää kehon ja mielen.

Omakohtaisesti olen huomannut, että hoitosuhteen alussa saatu psykofyysinen fysioterapia ja sen myötä sitkeä kotiharjoittelu auttoivat mut löytämään sisäistä rauhaa ja tasapainottaa oloa niin että hyötyisin terapiasta, jossa alkaa käsitellä juurisyitä mun C-PTSD:ssä. Samalla olen ymmärtänyt että sosiaaliset yhteydet on olennainen osa toipumista. Se tukee paljon mun yleistä hyvinvointia ja vahvistaa hermoston säätelyä.

Toipumisen tiellä on ollut myös tilanteita joissa olen joutunut tekemään helvetin vaikeita ja sydäntä raastavia päätöksiä. Tärkeimpänä liikkeenä itseni ja terveyden edelle laittaminen rohkaisi lopulta sulkemaan elämästäni ihmisiä jotka pahensivat mun oloa. Tää oli kaikista raskainta, mutta siitä seurasi hämmästyttävän paljon tunnetta että hallitsi omaa elämää. Erityisesti itseni suojaamisessa ja sen myötä sain kauan poissa ollkoen utta turvan tunnetta.

 Koin suureksi avuksi koko elämässäni ilmapiirin muuttamisen. Työelämästä pois jääminen ja vuosien polikuntoutuksen jälkeen jatkumona tiivis traumaterapia. Aidot empaattiset ihmissuhteet ja kuluttajien, jopa riistävien ihmisten sulkeminen pois elämästä. Tämän lisäksi mieluisten asioiden kuten luonnossa liikkumisen, laulamisen, tanssimisen (yksin kotona), sieluni syvyyksistä metsässä karjumisen olevan mulle vireystilojen vaihteluun tehoavia keinoja. Ihan tärkeimpänä koen mun koiran kanssa olemisen ja tekemisen olevan sitä parasta kuntoutusta niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Nämä kaikki on tukenut kokonaisvaltaista toipumista sekä lisännyt hurjasti itsemyötätuntoa.

Ymmärtämällä hermoston toimintaa ja traumaan liittyviä ilmiöitä näemme, että toipuminen on matka kohti turvallisuutta, yhteyttä ja rauhaa sekä itseemme että muihin.

🔍 Tiina, mielenterveyden ja kompleksisen trauman asiantuntija, vertaistukiryhmän ylläpitäjä ja ✏️📖 kirjoittaja.