Millä oikeutat kiusaamisen?

 Miksi pitää olla ilkeä?

Kun vertaistuki- ja muissa samaa sairautta tai samanlaista elämäntilannetta jakavissa ryhmissä kohtaa ilkeää käytöstä, minulle herää yksi keskeinen kysymys.

Minkälainen ihminen sä olet siellä ruutusi takana? Mikä aiheuttaa sen ilkeyden, pahasti sanomisen suvereenin keveyden ja vaivattoman henkilökohtaisuuksiin menemisen?

En voi uskoa, että kyse olisi tietämättömyydestäsi tai ymmärtämättömyydestäsi. En silloin, kun sä, tätä lukeva ilkeilijä, elät saman sairauden, oireiden ja pelkojen kanssa kuin ne, joita kohtelet sydämettömästi tai väheksyen. Tiedät itse kokemuksesta ahdistuksen, pelot, paniikin ja sen, miltä kyvyttömyys toimia tuntuu. Kun tämän tietää näin tarkasti, herää kysymys, miksi ihminen on siitä huolimatta itsekäs, tyly ja ilkeä ja aidosti uskoo olevansa siihen oikeutettu tai jopa ylempänä muita.

Sydäntä vihlaisee joka kerta, kun näkee tätä. Toisten peloille naureskelua, nauruemojien täppäilyä aloituksiin ja kommentteihin, vaikka niillä ei ole mitään tekemistä huumorin kanssa. Huumori toimii usein vain suojana, jonka taakse piiloudutaan vastuuta vältellen. Äyskimistä, tivaamista, tiuskimista ja vähättelyä. Kommentteja, joissa annetaan ymmärtää, että toisen hätä on liioittelua, heikkoutta tai jopa naurettavaa.

Ilkeästi sanomisen taustalla ei voi tällaisissa ryhmissä olla tietämättömyys. Juuri siksi se tekee siitä erityisen loukkaavaa. Kyse on välinpitämättömyydestä toista ihmistä ja hänen tunteitaan kohtaan.

Usein ilkeily verhotaan suorasanaisuudeksi. Sanotaan, että minä nyt vain sanon asiat niin kuin ne ovat. Tämä ei kuitenkaan ole sitä. Emme puhu samasta asiasta. Suora puhe ei ole koskaan toisen mitätöintiä, arvostelua tai henkilökohtaisia loukkauksia. Nauruemoji toisen aloituksessa, josta huokuu hätä, neuvottomuus ja tuen tarve, ei ole rehellisyyttä. Se on vallankäyttöä ja toisen kokemuksen painamista alas.

Mistä tällainen käytös kumpuaa? Ehkä turhautumisesta. Ehkä käsittelemättömästä pahasta olosta. Ehkä tarpeesta purkaa omaa kipua muihin. Ehkä ihminen oikeuttaa ilkeytensä sillä, että minullakin on vaikeaa. Joskus joku vain on sellainen kuin on, emmekä voi selittää tai ymmärtää miksi. Mutta sekään ei tee käytöksestä hyväksyttävää.

Meidän ei tarvitse ymmärtää tai selittää tällaista käytöstä puhki. Ihmisten ilkeys ja itsekkyys ovat asioita, joita emme voi parantaa eikä meidän tarvitse. Eivätkä he useinkaan koe, että olisi mitään, mistä heidän pitäisi parantua.

Yksi terveimmistä rajoista vertaistukiryhmissä on tämä. Emme ole velvollisia lähtemään draamaan, riidanhaastoon tai väittelyyn tuntemattomien kanssa. Riidanhaastajien pahin painajainen on se, etteivät he saa reaktiota. Ohittaminen, vaikeneminen ja tilanteen jättäminen ylläpidon hoidettavaksi on usein viisain ratkaisu.

Kaikeksi onneksi monissa ryhmissä on ihania, valveutuneita ja vastuullisia ylläpitäjiä. Heidän tehtävänsä on puuttua systemaattiseen ilkeilyyn. Meidän muiden ei tarvitse uhrata siihen vähäisiä voimavarojamme.

On silti tärkeää sanoa tämä ääneen. Emme ole tunteettomia. Ilkeät kommentit ja reaktiot satuttavat aina. Jos joudut niiden kohteeksi, se ei tarkoita, että olet tehnyt jotain väärin. Se ei kerro sinusta mitään. Se kertoo vain siitä, että joku toinen purkaa omaa pahaa oloaan väärään suuntaan. Se voisi olla kuka tahansa muukin kuin sinä.

Vertaistuen pitäisi olla paikka, jossa kynnys pyytää apua on matala. Paikka, jossa pienikin asia saa olla iso, jos se sillä hetkellä tuntuu isolta. Kun tuo tila rikkoutuu, kyse ei ole kovasta huumorista tai rehellisyydestä, vaan turvallisuuden murentamisesta. Ja siihen meillä on täysi oikeus vetää raja.

On myös tärkeää tunnistaa, milloin kyse ei ole enää keskustelusta vaan narsistisesta vähättelystä. Sitä ei tule sietää vertaistuessa eikä missään muuallakaan.

Narsistinen vähättely ei aina ole huutamista tai suoraa solvaamista. Se on usein hienovaraisempaa ja juuri siksi vaarallisempaa. Se tuntuu siltä, että toinen ottaa yläaseman ja asettuu opettamaan, korjaamaan ja oikaisemaan sinun kokemustasi. Hän ei kuuntele, vaan läksyttää. Ei kysy, vaan määrittelee.

Tyypillisiä merkkejä ovat se, että oma kokemuksesi mitätöidään toteamalla, ettei se ole oikeasti vakavaa. Se, että sinulle selitetään, miltä sinun pitäisi tuntua. Se, että saat rivien välistä viestin, että reagoit väärin, liioittelet tai olet ongelma.

Jos keskustelun jälkeen sinulle jää olo, että sinut on painettu alas, nolattu tai asetettu pienemmäksi kuin olet, kyse ei ole vertaistuesta. Jos alat puolustella omaa oikeuttasi voida huonosti, keskustelu on jo väärällä raiteella.

Yksi selkeä merkki siitä, ettei keskustelu kanna, on tämä. Toinen ei ole kiinnostunut ymmärtämään, vaan voittamaan. Hän ei kuuntele vastauksia, vaan etsii seuraavaa kohtaa, johon iskeä. Inhimillisyys katoaa ja tilalle tulee ylemmyys ja tarve olla oikeassa.

Myös jatkuva kyseenalaistaminen on varoitusmerkki. Kun sinulta vaaditaan toistuvasti perusteluja sille, miksi tunnet niin kuin tunnet, miksi tarvitset apua tai miksi et vain tee jotakin, ollaan jo kontrollin puolella. Tämä ei ole keskustelua, vaan vallankäyttöä.

Tällaisessa tilanteessa on lupa lopettaa. On lupa olla vastaamatta. On lupa ohittaa ja antaa ylläpidon hoitaa asia. Kaikkeen ei tarvitse vastata eikä kaikkea tarvitse selittää.

Vertaistuki ei ole paikka, jossa kenenkään kuuluu kestää alistamista, vähättelyä tai henkistä yläpuolelta puhumista. Jos toinen tekee olosi pieneksi, syylliseksi tai vääräksi, keskustelu ei ole rakentavaa. Eikä sinun vastuullasi ole korjata sitä.

Rajat eivät ole epäkohteliaisuutta.

Ne ovat rakkautta itseä kohtaan, itsepuolustusta ja ensiarvoisen tärkeitä.

Sinä olet tärkeä.