Kaksisuuntaisen ja trauman vuoropuhelua...

Oman kuntoutumiseni ja hoitopolun etenemisen myötä olen alkanut pohtia asioita yhä useammin eri näkökulmista. En enää vain sen kautta, mitä minulle on sanottu, vaan sen kautta, mitä olen elänyt ja mitä kehossani ja mielessäni on tapahtunut. Viimeiset pari vuotta olen pyöritellyt yhtä ajatusta erityisen paljon. Miten vahvasti oma traumataustani selittää elämäni kulkua, reaktioitani ja myös sitä, miksi minulle aikanaan annettiin kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi.

En sano tätä kiistääkseni diagnoosia tai vähätelläkseni mielialahäiriöitä. Pohdin tätä siksi, että trauma on ollut elämässäni läsnä paljon ennen kuin yksikään diagnoosi kirjoitettiin paperille. Ja kun katson taaksepäin, moni asia alkaa näyttää vaihtoehtoja tänä päivänä aivan eri tavalla. Nyt kun tarkastelen sitä trauman kautta.

Tämä ajatus ei ole syntynyt yhdessä hetkessä. Se on rakentunut vähitellen terapian, vertaistuen ja oman kehon kuuntelun kautta. 

Traumataustaisilla ihmisillä näkyy hoitopolkujen varrella yksi toistuva ilmiö. Diagnoosiksi päätyy yllättävän usein kaksisuuntainen mielialahäiriö. 

Tämä herättää kysymyksiä, eikä vain meissä, jotka elämme näiden diagnoosien kanssa, vaan myös ammattilaisissa, jotka tekevät arvioita.

Kyse ei ole siitä, etteikö kaksisuuntaista mielialahäiriötä olisi olemassa tai etteikö joku voisi sairastaa sitä aidosti! Myös minä. 

 Kyse on siitä, että trauma ja mielialahäiriöt voivat näyttää ulospäin hyvin samanlaisilta. Erityisesti silloin, kun trauma on ollut pitkäkestoista, alkanut varhain ja jäänyt käsittelemättä.

Kompleksinen trauma vaikuttaa hermostoon. Se opettaa kehon elämään jatkuvassa valmiustilassa. Ylivireydessä, alivireydessä tai näiden välillä heiluen. Tämä voi näkyä voimakkaina tunnetiloina, impulsiivisuutena, uniongelmina, suurina energian vaihteluina ja jaksoina, jolloin ihminen käy ylikierroksilla. Ja toisina hetkinä kaikki romahtaa ja voimat katoavat.

Kun tällaisia oireita katsotaan ilman traumahistoriaa, ne voivat näyttää manialta ja masennukselta. Paperilla ne sopivat kauniisti diagnoosikriteereihin.

Eroja kuitenkin on. Traumaperäiset ylätilat eivät useinkaan ole kevyitä tai euforisia. Ne eivät ole hyvän olon huippuja vaan selviytymistiloja. Keinoja pysyä liikkeessä silloin, kun pysähtyminen tuntuu turvattomalta tai jopa hengenvaaralliselta. Samalla tavalla romahdukset eivät aina ole masennusta siinä mielessä kuin se lääketieteellisesti määritellään. Ne voivat olla hermoston totaalista uupumista vuosien kuormituksen jälkeen.

Diagnoosiprosessissa trauma jää silti liian usein taka-alalle. Vastaanotolla nähdään oire, mutta historia jää helposti piiloon. Kysytään unesta ja vireydestä, mutta ei siitä, millaisessa turvassa ihminen on kasvanut tai onko turvaa ollut lainkaan.

Moni traumataustainen saa kaksisuuntaisen diagnoosin ennen kuin kukaan pysähtyy kysymään, mitä sinulle on tapahtunut. Sen sijaan kysytään, mikä sinussa on vialla.

Tällä erolla on merkitystä. Se vaikuttaa hoitoon, lääkitykseen ja siihen, kokeeko ihminen tulevansa kohdatuksi kokonaisena vai typistetyksi oireidensa tasolle.

Trauma ja kaksisuuntainen mielialahäiriö voivat esiintyä ja esiintyvät  samanaikaisesti. Useat mielialahäiriötä.  Ne eivät siis sulje toisiaan pois. Mutta silloinkin hoidon pitäisi katsoa kokonaisuutta. Ei vain yhtä diagnoosia, vaan ihmistä sen takana.

Trauman ymmärtäminen ei vie keneltäkään mitään pois. Päinvastoin. Se voi avata oven tarkempaan, lempeämpään ja toimivampaan hoitoon. Se muistuttaa siitä, että oireet eivät synny tyhjästä. Ne ovat mielen ja kehon järkeviä reaktioita olosuhteisiin, jotka eivät ole olleet järkeviä tai turvallisia.

🔸🔸🔸🔸🔸🔸🔸🔸🔸🔸🔸🔸🔸🔸

Ehkä tärkein kysymys ei lopulta ole se, miksi niin monella traumataustaisella on kaksisuuntainen diagnoosi. Vaan se, miksi trauma yhä niin usein ohitetaan, vaikka se on koko ajan ollut läsnä, hiljaa sinnikkäästi mutta hyvin lokeroituna piiloon. 

🔸🔸🔸🔸🔸🔸🔸🔸🔸🔸🔸🔸🔸

Siispä

Kun mietin omaa kaksisuuntaisen diagnoosiani ja sitä, miten traumataustani siihen liittyy, onko täällä myös muita, jotka pohtivat samoja asioi?  Onko muita, jotka käyvät läpi omaa historiaansa, tarkastelevat oireitaan ja diagnoosejaan ja yrittävät ymmärtää, mikä niissä kertoo traumasta ja mikä mielialahäiriöstä? Olisi mielenkiintoista keskustella näistä asioista, vaihtaa näkökulmia ja huomata, että ehkä en ole yksin näiden pohdintojen kanssa. Yhdessä hahmottaa paremmin omaa polkua, löytää ymmärrystä ja saada jaksa ajatuksia vaikka vastauksia ei olisikaan heti. 

https://www.instagram.com/kompleksinen_ptsd_vertaistuki?igsh=MXBzM2YzcGFmdHYxOA==