Se oli arkinen hetki, ohikiitävä kohtaaminen pihassa. Sellainen josta ei etukäteen aavista, että se avaa kokonaisen ajatusmaiseman. Kerroin ilolla ja ylpeydellä omasta kuntoutumisestani. Siitä, miten olin alkanut jakaa matkaani, kirjoittaa, puhua, rakentaa vertaistukea. Siitä, miten olin saanut palautetta, joka oli koskettanut syvältä ja vahvistanut tunnetta, että tällä kaikella on merkitys. Minussa oli keveyttä, sellaista, jota ei voi pakottaa, vaan joka syntyy, kun pitkä sisäinen työ alkaa kantaa hedelmää. Se oli hetki, jossa sain kokea olevani myös toimija kuin "vain selviytyjä" .
Vastaus tuli nopeasti, lähes automaattisesti “Muista sitten, että ihmiset tietävät sinun asiasi, kun sinä sinne niitä kirjoitat.” Lauseen oli kai tarkoitus olla huolehtivakin, mutta sävyltään se oli varautunut. Siinä ei ollut suoraa tuomiota, mutta siinä oli tuttu kaiku. Hienovarainen vihje siitä, että avoimuus on riski. Että näkyväksi tuleminen on vaarallista. Että oma tarina on jotakin, jota pitäisi hävetä. Mielenterveyden häiriöistä ja mitä mulle tapahtui ja tehtiin, pitäisi kärsiä hiljaa sisällä. Tai ainakin olla vaan välittämättä...
Hetken ajan tunsin tutun nykäyksen sisälläni. Sen vanhan, syvälle juurtuneen impulssin. Vetäytyä, pienentyä, selitellä, suojautua. Hävetä! Mutta jotain oli muuttunut. Vastasin rauhallisesti “Minulla on nyt se valta. Minä päätän itse, mitä kerron, kuinka paljon kerron ja kenelle." Se on otettu pois muilta joiden valheiden vuoksi olen menettänyt niin paljon. Sanat tuntuivat yllättävän painavilta suussani. Ei siksi, että ne olisivat olleet jotenkin uhmakkaat, vaan siksi että ne olivat totta. Ensimmäistä kertaa elämässäni en puolustellut olemassaoloani, vaan tunnistin rajani ja oikeuteni.
Myötähäpeä on tunne, jota koemme toisen puolesta. Se syntyy tilanteessa, jossa joku rikkoo tai näyttää rikkovan yhteisön näkyviä tai näkymättömiä sääntöjä. Silloin emme välttämättä tunne häpeää omasta toiminnastamme, vaan toisen. Ikään kuin hermostomme sanoisi: “Varo. Tämä voi olla vaarallista meille kaikille.”
Biologisesti tämä on järkevää. Ihmislaji on kehittynyt pienissä yhteisöissä, joissa joukosta erottuminen on voinut merkitä todellista uhkaa selviytymiselle. Laumasta karkottaminen ei ollut sosiaalinen harmi, vaan hengenvaarallinen tilanne. Siksi aivomme ovat yhä tänäkin päivänä herkkiä tunnistamaan tilanteita, joissa joku astuu normien ulkopuolelle.
Myötähäpeä toimii eräänlaisena sisäisenä hälytyksenä. Palaa takaisin ruotuun, ennen kuin jotain pahaa tapahtuu.
Ongelmapa onkin siinä, että nykymaailmassa tämä hälytys soi usein tilanteissa, joissa mitään todellista vaaraa ei ole. Kun ihminen puhuu avoimesti, rikkoo hiljaisuuden kulttuuria, asettuu näkyväksi omana itsenään, hermostollinen perintömme saattaa tulkita sen riskiksi, vaikka todellisuudessa kyse on terveestä itsensä ilmaisusta ja rajojen ottamisesta.
Psykologisesti myötähäpeä kytkeytyy samaistumiseen. Kun näemme jonkun tekevän jotain rohkeaa, sellaista mihin emme itse ole uskaltaneet, se voi herättää epämukavaa tunnetta. Ei siksi että teko olisi väärä, vaan siksi, että se rikkoo omia sisäisiä kieltojamme. Myötähäpeä voi olla keino hallita tätä ristiriitaa. Jos toinen nolostuu, minun ei tarvitse kohdata omaa pelkoani.
Ihmisen hermosto on sosiaalinen elin. Me emme elä irrallisina yksilöinä, vaan jatkuvassa hienovaraisessa vuorovaikutuksessa toistemme kanssa. Peilisolujärjestelmä, autonominen hermosto ja tunneverkostot tekevät meistä herkkiä lukemaan toisten ilmeitä, eleitä, äänenpainoja ja tunnelmia. Tämä on selviytymisen kannalta ollut valtava etu. Se on mahdollistanut yhteistyön, hoivan, varoitusten tulkitsemisen ja ryhmän sisäisen yhteyden.
Samalla se tekee meistä alttiita tunteiden tarttumiselle. Tunteensiirrolla tarkoitetaan prosessia, jossa toisen ihmisen tunne siirtyy vuorovaikutuksessa tiedostamattomasti itselle. Myötähäpeässä tämä tapahtuu usein hyvin hienovaraisesti. Kukaan ei sano suoraan, vaan usein vihjaillen tai kautta rantain “Sinun pitäisi hävetä.” On itselle toki tullut muutamia yleensä öisin humalaisia yhteydenottoja, jossa suoraan sanottu että nolottaa kun kerron asioistani. Omista asioistani! Tällaisten suorien ulostulojen sijaan viesti on kulkenut rivien välissä. Huolestunut katse, muka varoitteleva huomautus, pienentävä sävy puheessa, vaikeneminen.
Keho reagoi ennen järkeä. Sydän saattaa valahtaa vatsaan, rintaan tulla painon tunne, hengitys muuttua pinnallisemmaksi. Hermosto tulkitsee tilanteen sosiaaliseksi uhaksi. Vaikka mieli sanoisi, “Minä teen vain sitä, mikä tuntuu oikealta,” keho kuiskaa, “Ole varovainen! Tämä ei ole turvallista.”
Myötähäpeän aistii intuitiollaan silloinkin kun moite ei tule suoraan. Juuri siksi se on niin tehokas. Se sanoo, "ole varovainen." Se vihjaa, "tämä ei ole sopivaa." Se muistuttaa, "kaikkea ei kannata näyttää."
Nöyryytys syntyy siitä, että oma olemassaolo, oma ääni ja oma tarina asetetaan hienovaraisesti kyseenalaisiksi. Mielenterveyden häiriöt ovat tabu korkeimmassa päässä asteikolla. Myötähäpeä antaa ymmärtää, että näkyväksi itsenä tekeminen ja tuleminen on virhe ja jotain joka nolaa ja nöyryyttää. Avoimuus on riski ja että oma todellisuus on jotakin, jota pitäisi varoa paljastamasta.
Erityisen haavoittavaa tämä on traumataustaiselle ihmiselle. Kun hermosto on virittynyt tarkkailemaan uhkia, pienikin vihje riittää aktivoimaan vanhat selviytymismallit. Miellyttäminen, vetäytyminen, vaikeneminen, itsensä mitätöinti. Häpeä. Myötähäpeä voi palauttaa ihmisen hetkessä vanhaan rooliin, jossa oma näkyvyys on vaarallista ja oma totuus liian raskas muille.
Trauma vie ihmiseltä vallan. Siksi yksi toipumisen keskeisimmistä vaiheista on vallan palautuminen. Tunne siitä, että minä ohjaan elämääni, enkä vain reagoi siihen. Kun ihminen sanoo, "minä päätän, mitä kerron," hän ei ole uhmakas. Hän tunnistaa rajansa ja vastuunsa. Hän ymmärtää, että oma tarina ei ole kenenkään muun hallittavissa.
Oman äänen omistaminen ei tietenkään tarkoita kaiken jakamista. Se tarkoittaa vapautta valita ja hallita omaa narratiiviaan. Se tarkoittaa oikeutta sanoa kyllä tai ei, näkyä ja vetäytyä, puhua ja vaieta. Omista lähtökohdista käsin. Tämä on erityisen merkityksellistä vertaistuen näkökulmasta. Kun joku sanoo ääneen sen, minkä moni on tottunut nielemään, syntyy yhteys.
Trauma eristää. Häpeä eristää. Vaikeneminen eristää. Vertaistuki kokoaa, yhdistää ja rakentaa siltoja kokemusten välille. Kun yksi ihminen uskaltaa kertoa tarinansa, hän avaa oven muille. Ei siksi, että kaikkien pitäisi jakaa samalla tavalla, vaan siksi, että ilmapiiri muuttuu. Hiljaisuudesta tulee lupa, varovaisuudesta rohkeutta ja yksinäisyydestä jaettu kokemus.
Yksilön rohkeus synnyttää ketjureaktion. Se antaa muille luvan tunnistaa omat kokemuksensa, sanoittaa ne ja ehkä ensi kertaa suhtautua itseensä lempeämmin. Se on hiljainen vallankumous, joka muuttaa ilmapiiriä pysyvästi.
Myötähäpeä kertoo harvoin siitä, joka astuu näkyväksi. Se kertoo enemmän siitä, joka kokee tarvetta varoittaa. Se kertoo sukupolvien aikana opituista säännöistä, selviytymisen strategioista ja niistä hiljaisista sopimuksista, joita ei ole koskaan ääneen lausuttu.
Se kertoo maailmasta, jossa näkyvyys on ollut riski ja vaikeneminen turva. Mutta maailma on muuttunut. Me olemme muuttuneet. Kaikkea ei tarvitse kantaa. Kaikkea ei tarvitse sisäistää. Kaikki, mikä siirtyy tunteensiirtona, ei kuulu meille. Häpeä, joka ei ole omaa, ei ole velvollisuus kantaa.
Toipuminen on myös luopumista vanhoista rooleista, opituista peloista ja sellaisista rajoista, jotka eivät enää palvele elämää. Se on asteittaista vapautumista kohti omaa ääntä, omaa tilaa ja omaa totuutta. Kun ihminen uskaltaa sanoa, "minä päätän", hän rakentaa jotain hyvin arvokasta. Hän rakentaa jotakin uutta. Kulttuuria, jossa ihmisellä on lupa olla näkyvä, keskeneräinen, vahva ja hauras.
Ehkä suurin muutos ei olekaan se, että uskallamme puhua. Vaan se, että lakkaamme häpeämästä sitä, keitä olemme. Ja siinä hetkessä myötähäpeä menettää voimansa.
🔍 Tiina, mielenterveyden ja kompleksisen trauman asiantuntija, vertaistukiryhmän ylläpitäjä ja kirjoittaja ✏️📖
Kommentit
Lähetä kommentti