Kun vertaistuki muuttuu toisen hoidon arvosteluksi

"Väärä lääkitys."

Se on ilmaus, joka yleensä heitetään ilmoille kuvaamaan outoa käytöstä tai vääränlaista tulkintaa tilanteesta. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut kuulla sen kaiun aivan toisenlaisessa yhteydessä. Vertaistukiryhmissä joissa puhutaan mielenterveydestä ja lääkityksestä.

Olen huomannut pysähtyväni yhä useammin näiden keskustelujen äärelle. Siihen, kuinka nopeasti toisen lääkityksestä muodostetaan mielipide. Ja siihen, kuinka helposti yksittäisestä kokemuksesta tulee yleinen totuus.

Vertaistuki on parhaimmillaan yksi turvallisimmista paikoista puhua vaikeista asioista. Siellä voi kertoa kokemuksistaan, peloistaan, toiveistaan ja myös lääkitykseen liittyvistä ajatuksistaan. Juuri siksi onkin pysäyttävää huomata, miten helposti keskustelu lääkkeistä voi joskus saada toisenlaisen sävyn.

Toisen lääkitystä saatetaan kommentoida pelottelevasti, epäillen tai jopa tuomiten. Joskus rivien välistä voi aistia myös jotain muuta. Kysymyksen siitä, miksi joku saa avun lääkityksestä, joka ei itseä auttanut tai jota itselle ei koskaan tarjottu.

Yksittäinen huono kokemus voi muuttua yleiseksi varoitukseksi. Omat pelot alkavat ohjata myös muiden valintoja. Samalla lääkitystä käyttävä ihminen voi joutua selittelemään omaa hoitoaan tai perustelemaan, miksi on päätynyt siihen yhdessä lääkärinsä kanssa.

Tämän ilmiön taustalla on usein hyvin inhimillisiä syitä.

Jos ihminen on saanut lääkkeestä vakavia haittavaikutuksia tai kokenut vaikean vieroituksen, hän voi aidosti haluta suojella muita samanlaiselta kokemukselta. Jos oma hoitopolku on ollut kivinen eikä apua ole löytynyt, voi olla raskasta nähdä toisen saavan helpotusta siitä, mistä itse ei sitä saanut. Joskus mukana on myös pettymystä, surua tai kokemusta siitä, ettei itse tullut kuulluksi.

Jos ihminen on itse kärsinyt paljon, hän saattaa huomaamattaan alkaa ajatella, että sama kohtalo odottaa muitakin.

Mutta kokemuksesta ei vielä tule yleistä totuutta.

Psyykenlääkkeistä liikkuu paljon puolikkaita tietoja, kuulopuheita, yksittäisiin kokemuksiin perustuvia käsityksiä ja toisinaan myös suoraa väärää tietoa. Sosiaalinen media vielä vahvistaa ilmiötä. Dramaattiset kertomukset leviävät herkemmin kuin tasapainoiset kokemukset. Vähitellen voi syntyä mielikuva, että jokin lääke on kaikille vaarallinen tai että tietynlainen hoito on lähtökohtaisesti väärä.

Todellisuus on usein paljon monimutkaisempi.

Erityisen voimakkaasti tämä näkyy keskusteluissa bentsodiatsepiineista. Niihin liittyy paljon pelkoa, varoituksia ja joskus suoranaista kauhistelua. Tämä on osin aivan ymmärrettävää, sillä niihin liittyy myös riippuvuuden riskejä. Samalla unohtuu helposti yksi tärkeä asia. Kaikki eivät käytä lääkkeitä samalla tavalla eivätkä samoista syistä.

Joillekin bentsodiatsepiinit ovat tarkasti rajattu, lääkärin seurannassa toteutettu osa hoitoa, joka auttaa esimerkiksi vaikeassa ahdistuksessa tai paniikkioireissa. Toisille niistä ei ole hyötyä tai ne eivät sovi lainkaan. Molemmat kokemukset voivat olla yhtä aikaa totta.

Silti keskusteluissa syntyy joskus moraalinen sävy, jossa lääkitystä käyttävä ihminen joutuu puolustamaan omaa hoitoaan. Toisinaan tiettyjä lääkkeitä pidetään hyväksyttävämpinä kuin toisia. Niiden käyttäjiä arvioidaan mielikuvien, ei tiedon perusteella.

Ehkä kaikkein tärkein kysymys onkin tämä. Miten voimme jakaa kokemuksiamme niin, ettemme samalla ala määrittää toisen hoitopolkua?

Kokemusten jakaminen ei ole ongelma. Päinvastoin. Vertaistuen suurin voima syntyy juuri siitä, että ihmiset uskaltavat kertoa omista kokemuksistaan rehellisesti. Ratkaisevaa on se, miten kokemukset kerrotaan.

On eri asia sanoa:

"Minulla oli tästä lääkkeestä vaikeita kokemuksia."

kuin sanoa:

"Älä missään nimessä syö tuota lääkettä."

On eri asia sanoa:

"Tämä ei auttanut minua."

kuin:

"Lääkärisi on määrännyt sinulle väärän lääkityksen."

Vertaistuki toimii parhaimmillaan silloin, kun se jättää tilaa erilaisille kokemuksille. Se ei ohjaa, arvota tai vaadi kaikkia kulkemaan samaa polkua. Se kuuntelee.

Toisen lääkitys ei ole keneltäkään pois. Toisen helpotus ei vähennä kenenkään muun kärsimystä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vaikeista kokemuksista, haittavaikutuksista tai hoidon epäoikeudenmukaisuuksista pitäisi vaieta. Päinvastoin. Myös terävät näkökulmat, pettymykset ja kipeät kokemukset ansaitsevat tulla kuulluiksi, sillä ne voivat auttaa tunnistamaan epäkohtia ja tuoda näkyväksi asioita, jotka muuten jäisivät pimentoon. Vertaistuki ei edellytä kokemusten silottelua tai kriittisten äänten vaimentamista.

Ehkä tärkeintä onkin se, miten näistä kokemuksista puhumme. Muistammeko, että oma tarinamme ei välttämättä ole toisen tarina? Kokemuksia voi jakaa rehellisesti ja perustellusti ilman, että niistä tulee yleisiä totuuksia tai toisten hoitopolkuja määrittäviä varoituksia.

Uskon, että useimmat meistä yrittävät lopulta samaa asiaa. Ymmärtää, tulla ymmärretyiksi ja ehkä suojella toista siltä, mikä itseä on satuttanut. Siksi näistäkin asioista pitäisi pystyä puhumaan toisiamme vastaan asettumatta.

Ymmärrys kulkee parhaimmillaan molempiin suuntiin. Myös silloin, kun kokemukset ovat keskenään hyvin erilaisia.

Ja joskus suurin vertaistuen teko onkin se, että uskaltaa sanoa:

"Minun kokemukseni oli tämä, mutta sinun tarinasi voi olla aivan toisenlainen."

Ehkä juuri siihen vertaistuen pitäisi lopulta perustua. Kokemusten jakamiseen ilman, että niistä tulee toisten ihmisten hoitovalintoja määrittäviä totuuksia.