Miksi auktoriteetit voivat jatkaa valehtelua, vaikka kaikki tietävät totuuden?

Kirjoitus joka koskettaa itseäni tosi syvältä ja kipeästi. Auktoriteettiasemassa olevista, työelämän vallasta, vaikenemisesta ja siitä, mitä tapahtuu, kun heikoimmassa asemassa olevaa ei kuulla.

Kirjoitan nyt vuosien jälkeen tästä aiheesta, koska silloin minulla ei ollut silloin ääntä. Työpaikalla yksi ihminen otti minut kynsiinsä. Narsistinen toiminta ei jäänyt kahdenväliseksi, vaan levisi vähitellen koko työyhteisöön. Lopulta myös esimiehet lähtivät siihen mukaan. Minun asemassani, alimmalla portaalla verrattuna muihin, valheet alkoivat paisua. Mitä suuremmiksi ne kasvoivat, sitä helpommin niihin uskottiin.

Jouduin tilanteeseen, jossa sillä ei ollut enää merkitystä, mitä sanoin tai miten perustelin. Minua ei uskottu. Kaikki osapuolet tiesivät, ettei toiminta ollut oikein ja että totuutta venytettiin tai vaiettiin, mutta silti jokainen piti kiinni omasta versiostaan viimeiseen asti. Totuudesta tuli uhka, jota ei haluttu kohdata.

En saanut tukea esihenkilöiltä enkä työterveyshuollosta. Vähitellen myös työkaverit alkoivat karttaa ja syrjiä. Työ oli jo itsessään haastavaa ja paikoin vaarallista, ja kun apua ei enää tullut edes vaikeissa tilanteissa, turvattomuus kasvoi. Ensin sairastuin. Sen jälkeen menetettiin työkyky, ammattiylpeys ja lopulta koko entinen elämä. Olen nyt työkyvytön.

Ainoa taho, jolta sain lopulta apua, oli liiton luottamusmies. Silloinkin kyse oli lähinnä siitä, että asioita alettiin vihdoin käsitellä rakenteiden ja varhaisen tuen mallin kautta. Olin aiemmin kertonut liikaa omasta terveydestäni, ja sitä tietoa käytettiin minua vastaan. Opin kantapään kautta, kuinka haavoittuvassa asemassa työntekijä on, kun luottamus väärinkäytetään.

Olen käsitellyt tätä vuosia. Mukana on ollut katkeruutta, surua ja hämmennystä. Ajan myötä olen kuitenkin ymmärtänyt yhden olennaisen asian: tärkeintä ei ole se, mitä muut lopulta uskoivat, vaan se, että minä itse tiedän, miten asiat olivat. Totuus ei aina tuo oikeutta, mutta se tuo selkeyttä ja lopulta rauhan.

Totuus on yllättävän usein haitta, ei hyve, silloin kun sitä kohtaan seisoo auktoriteetti tai instituutio. Näemme toistuvasti tilanteita, joissa virhe tai epäoikeudenmukaisuus on ilmeinen, mutta siitä huolimatta vastuu kielletään, selityksiä rakennetaan ja alkuperäistä kertomusta puolustetaan sinnikkäästi. Kyse ei ole yksittäisestä lipsahduksesta, vaan vallan tavasta suojella itseään.

Valehtelu auktoriteettiasemassa ei ole vain moraalinen ongelma. Se on rakenteellinen ilmiö, joka liittyy hierarkiaan, asemaan ja pelkoon menettää kontrolli. Organisaatioita ja johtamista koskeva tutkimus osoittaa, että virheen myöntäminen koetaan usein suuremmaksi riskiksi kuin sen peittely, vaikka pitkällä aikavälillä seuraukset ovat päinvastaiset. Luottamus ei murene virheestä, vaan siitä, ettei virhettä suostuta tunnistamaan.

Kun tällainen toiminta toistuu järjestelmällisesti, syntyy ilmiö, jossa yksilön kokemus kyseenalaistetaan, havaintoja vähätellään ja todellisuutta muokataan vallan näkökulmasta käsin. Ihminen alkaa epäillä itseään, vaikka ongelma on rakenteessa. Tämä ei ole yksilön heikkoutta, vaan seurausta tilanteesta, jossa instituutio suojelee omaa kertomustaan hinnalla millä hyvänsä.

Erityisesti työelämässä ja terveydenhuollossa tällä on vakavia seurauksia. Tutkimusten mukaan ihmiset, joiden kokemusta ei uskota tai jotka joutuvat toistuvan vähättelyn kohteeksi, kärsivät lisääntyneestä stressistä, uupumuksesta ja turvattomuudesta. Ongelma ei ole vain se, että virheitä tapahtuu, vaan se, että niihin ei puututa avoimesti.

Miksi auktoriteetteja sitten uskotaan, vaikka ristiriidat olisivat näkyviä? Psykologinen tutkimus osoittaa, että ihmisillä on taipumus olettaa toisten puhuvan totta. Tämä on arjen vuorovaikutuksen edellytys. Lisäksi meillä on syvälle juurtunut taipumus luottaa auktoriteetteihin ja asiantuntijoihin. Asema, titteli ja institutionaalinen valta antavat sanoille painoarvoa, jota harva uskaltaa tai jaksaa kyseenalaistaa.

Kun tähän yhdistyy organisaatiokulttuuri, jossa lojaalisuutta arvostetaan enemmän kuin rehellisyyttä, syntyy vaikenemisen ketju. Kollegaa ei haasteta, esihenkilöä ei kyseenalaisteta ja ongelmat selitetään yksilön ominaisuuksilla. Näin vastuu siirtyy pois rakenteesta ja kiinnittyy ihmiseen, joka nostaa asian esiin.

Moni kuvittelee, että epäkohtien esiin tuominen on rohkea ja suoraviivainen teko. Tutkimus kertoo toista. Useimmat ihmiset yrittävät ensin ratkaista tilanteen hiljaisesti ja sisäisesti. He kysyvät, täsmentävät ja odottavat. Vasta kun heitä ei uskota tai heidän kokemuksensa ohitetaan toistuvasti, he alkavat hakea ulkopuolista tukea. Tässä vaiheessa heidät usein leimataan hankaliksi, epäammattimaisiksi tai liian tunteellisiksi.

Tämä on vallan klassinen puolustuskeino. Huomio siirretään itse asiasta siihen, kuka asian sanoo. Näin ongelma ei enää ole toiminnassa, vaan ihmisessä, joka ei suostu vaikenemaan.

Tavalliselle ihmiselle tämä on äärimmäisen vaikea tilanne, varsinkin jos panoksena on työpaikka, toimeentulo tai hoitosuhde. Tutkimus tukee sitä, että suora vastarinta ei ole aina viisasta tai turvallista. Oikeuksistaan huolehtiminen ei useimmiten tarkoita avointa konfliktia, vaan harkittua ja järjestelmällistä itsesuojelua.

Keskeistä on dokumentointi. Kirjalliset merkinnät, sähköpostit, päivämäärät ja sovitut asiat luovat todellisuutta, jota on vaikeampi kiistää. Tunteiden sijaan kannattaa nojata faktoihin ja prosesseihin. Kun keskustelu ankkuroidaan ohjeisiin, sääntöihin ja sovittuihin käytäntöihin, valta menettää osan liikkumatilastaan.

Yksin jääminen on yksi suurimmista riskeistä. Tutkimukset osoittavat, että samansuuntaiset havainnot useammalta ihmiseltä muuttavat kokemuksen yksilöllisestä rakenteelliseksi. Siksi vertaistuki ja liittolaiset ovat ratkaisevan tärkeitä, vaikka he eivät toimisikaan julkisesti.

On myös tilanteita, joissa viisainta on tunnistaa rajansa. Kaikkia taisteluita ei ole tarkoitettu voitettaviksi sisältä käsin. Joissakin tilanteissa itsensä suojeleminen tarkoittaa irrottautumista järjestelmästä, ei sen korjaamista. Tämä ei ole epäonnistuminen, vaan realismia.

Lainsäädäntö ja ohjeistukset tarjoavat suojaa, mutta tutkimus osoittaa, että todellinen turva syntyy vasta, kun kulttuuri tukee avoimuutta. Paperilla oleva oikeus ei aina estä seurauksia, jos organisaation ilmapiiri rankaisee rehellisyydestä. Siksi jokaisen on arvioitava tilannettaan myös oman jaksamisensa ja turvallisuutensa näkökulmasta.

Kaiken tämän ytimessä on lopulta yksi yksinkertainen mutta harvinainen teko: vastuun ottaminen. Johtajuutta ja luottamusta koskeva tutkimus on tässä yksiselitteinen. Virheen myöntäminen ja anteeksipyyntö lisäävät luottamusta enemmän kuin puolustautuminen tai vaikeneminen. Silti juuri tämä on monille auktoriteeteille vaikeinta, koska se rikkoo erehtymättömyyden myyttiä.

Valta, joka ei siedä totuutta, ei ole vahvaa vaan haurasta. Se nojaa vaikenemiseen ja pelkoon. Totuus ei aina voita nopeasti, mutta ilman niitä, jotka pitävät siitä kiinni arjen pienin ja usein näkymättömin keinoin, se ei voita koskaan.

Tämän ilmiön nimeäminen, ymmärtäminen ja sanoittaminen ei ole hyökkäys auktoriteetteja vastaan. Se on puolustus yhteistä todellisuutta kohtaan. Ja juuri siksi sillä on merkitystä.

🔍 Tiina, mielenterveyden ja kompleksisen trauman asiantuntija, vertaistukiryhmän ylläpitäjä ja kirjoittaja  ✏️📖