Kahden kuvan välissä

Tämä teksti voi olla pitkä, koska aihe on tärkeä, eikä omista kokemuksistani kertominen mahdu pintapuoliseen muotoon. Kokemukseni voivat kuitenkin tarjota tunnistettavaa näkökulmaa ja vertaistukea monelle. Tässä kirjoituksessa on minulle paljon tosi traumaattisia tapahtumia ja aikoja. 

Ensimmäisessä kuvassa on työtodistus joka on kirjoitettu suositusten kera. Siinä kuvataan työntekijää, joka tekee vaativaa työtä vaikeimmin vammaisten lasten kanssa. Työ on konkreettista, vastuullista ja kuormittavaa. Se vaatii läsnäoloa, rohkeutta ja kykyä kantaa toisen ihmisen arkea.

Minä muutin Jyväskylään juuri tämän työn takia. Halusin tehdä vammaisten kanssa töitä. Olin jo 17-vuotiaana työskennellyt vaikeasti vammaisten lasten ryhmässä, silloisessa EHA 2:ssa. Pelkäsin silloin, kun ensimmäisenä päivänä astelin ovesta luokkaan koska en ollut aiemmin vammaisten kanssa tekemisissä. Pelko ei kuitenkaan ajanut pois. Päinvastoin! Minulle siitä syntyi haaveammatti. Lopulta hain lähihoitajakoulutukseen juuri siksi. Työtä erityisten kanssa, siinä oli silloin vain jotain. Jotain jota joku kai kliseisesti sanoisi kutsumukseksi. Työtodistus kertoo, että suoriuduin työstäni erinomaisesti. Olen vastuuntuntoinen, oma-aloitteinen, lämmin ja kunnioittava. Se ei ole minun oma arvioni, vaan työnantajan. Siinä ei puhuta pienestä tai helposta tehtävästä, vaan työstä yhdestä eniten apua vaativaa hoitoa, tukea ja ohjausta erityisten lasten kanssa koko kaupungin kouluista. Se oli mahtava oppimiskokemus. Tuo palkkatukivuosi poiki myös silloisen esimiehen ansiosta suosituksien kautta ekan vakituisen työpaikkani ohjaajana ammatillisessa erkkaopetuksessa jossa aloin luoda uraa. Vuosikausia tykkäsin työstäni, opin koko ajan (myös itsestäni) lisää ja kokemusta karttui. Se työ oli mun juttuni kaikessa haastavuudessaan. Tunsin että osasin, olin hyvä jossain. Merkittävin palaute tuli aina mun opiskelijoilta. Nykyään asiat joista itsessäni pidän ja mitkä arvot mua kannattelee ihmisenä, on paljon heidän ansiotaan.

Toinen kuva on yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Se ei ole virallinen asiakirja, vaan Facebook-päivitys. Siinä ei puhuta onnistumisista vaan hajoamisesta. Siinä kerrotaan, miten vuosikymmeniä kestänyt työsuhde päätetään tekstiviesteillä. Miten puheluihin ei vastata. Miten yhteys kulkee vain viesteinä ja ääninauhoina. Miten todistusta joutuu pyytämään pitkään, jotta pääsisi lopullisesti irti. En pyytänyt työtodistukseen arviointia itsestäni työntekijänä, tai miten onnistuin työtehtävissäni. Kaikkein kipein kohta on tehtävänkuva. Tehtävänkuva, jota kavennetaan jälkikäteen. Ikään kuin todellisuus olisi neuvoteltavissa pois. Ikään kuin se, mitä ihan oikeasti on tehty, olisi liioittelua tai väärinkäsitys. Eniten minua loukkasi se, että vaihtoehtoisten kommunikaatiomenetelmien käyttö, kaiken niiden materiaalien itsenäinen valmistus, jakotuntien ja jopa oppituntien itsenäinen suunnittelu ja toteutus, opettajien perehdyttäminen, sijaisuuksien paikkaaminen ja työntekijöiden ohjaaminen, kaikki se, mikä piti arjen kasassa ja mikä todellinen työnkuvani oli vastuineen, ei mahtunut viralliseen kuvaukseen mitä työni sisälsi. Ne, mitä tähän työnkuvaan todistuksessa mahtui, oli sen mukaan tapahtunut melkeinpä aina tiimin vastaavan ohjeiden mukaisesti. Todistus kertoi mitä ehkä kuuluisi tapahtua, mutta totuus työstä ja toimenkuvasta oli toinen vaikka sitä ei koskaan noina vuosina ääneen sanottu. Vaikka kaikki osapuolet sen tiesivät, todellisuus oli toinen. Monella muullakin on varmasti vastuuta enemmän kuin kuuluisi olla työssään ja sitä ei kuitenkaan tunnusteta, vaikka sen kaikki tietävät.

Tässä kohtaa toiset ajattelevat, että kyse on vain huonosta johtamisesta, osaamattomuudesta tai vaikka epäonnistuneesta viestinnästä. Tässä vaiheessa, vielä silloin kun olin töissä, minä ajattelin, että tämä kokemus mistä tässä kerron, on työpaikkakiusaamista. Sellaista, joka ei todellakaan huuda eikä uhkaa, vaan useimmiten juurikin hiljentää. Huutaminen tapahtui kyllä sitten koppipuhutteluissa ja kotiin soitteluilla. Sellaista väkivaltaa siis, joka ei jätä mustelmia ihoon, mutta alkaa murentaa käsitystä omasta arvosta ja kyseenalaistaa järkeäsi taistella totuuden puolesta viimeiseen asti. Työpaikkakiusaaminen ei tosiaan siis aina näytä siltä, että pomo huutaa käytävällä. Se voi olla jäävuoren huippu ja äärettömän nöyryyttävää sekin. Usein se voi näyttää siltä, että automaattisesti vastuu annetaan, mutta tunnustusta ei. Että venymistä oletetaan, mutta rajojen asettamisesta rangaistaan. Että ihminen pidetään työssä välttämättömänä, mutta kohdatessaan väsymyksen tai vaatimuksen oikeudenmukaisuudesta hänestä tulee hankala. 

Kahdenkymmenen vuoden aikana minä en muuttunut vähemmän osaavaksi. Työ muuttui, rakenteet muuttuivat jatkuvasti. Kutistuvilla resursseilla piti pärjätä ja olla vastuussa asioista joista ei olisi kuulunut olla. Puhe arvostuksesta puuttui kokonaan ja tilalle tuli tehokkuus, vaikeneminen ja etäisyys. Lopulta jäljelle jäi tilanne, jossa oma todellisuus ja virallinen kertomus eivät enää kohdanneet toisiaan.

Edelleen tänä päivänä kysyn itseltäni että mitä helvettiä tapahtui? Mitä tapahtui yhteisölle, jossa työkaveri oli ihminen eikä resurssi. Eriarvoisuus ja itsekkyys nostaa päätään kun saavutettuja etuja karsitaan. Se voi saada ihmisistä esiin todella synkkiä puolia. 

Halusin päättää työsuhteen. Tässä vaiheessa, kaiken tämän jälkeen, opiskelijat ansaitsevat ohjaajan joka vakituisena olisi sama turvallinen ihminen. Itse halusin irti viimein kokonaan siitä paikasta ja jatkaa elämääni, vaikka se tuntematonta kohti meni ja menee edelleen. No hard feelings, higher road, ei ovet paukkuen. Mutta kyllä hyvin tehty työ ja vastuu ansaitsevat tulla tunnustetuiksi myös silloin, kun työsuhde päättyy.

Tämä ei ole enää niin katkera tarina kuin se joskus oli. Tämä on nyt tarina jossa voin kertoa oman totuuden jota kukaan ei kuunnellut, ei antanut mahdollisuutta siihen. Nyt minulla on myös valta siinä mitä ja kuinka paljon jaan asioita elämästäni. Se on mulle tosi voimauttavaa. Minä olen nyt viimein oman narratiivini ääni. Kirjoittaminen sitä mukaa kuin asioita pulpahtaa mieleen, on iso henkireikä työstää hiljalleen tukahdutettuja tunteita. En kaipaa enää keneltäkään anteeksipyyntöjä. En niitä koskaan tule saamaan niiltä joiden se olisi kuulunut tehdä. Siis jos elämä olisi oikeudenmukainen. Jatkan matkaani ja jaan sitä teille jotka tätä luette. Varmasti on moni teistä kokenut vastaavaa. Koska näiden kahden kuvan väliin mahtuu kokonainen sukupolvi hoiva- ja erilaista tukityötä tekeviä ihmisiä. Ihmisiä jotka todellisuudessa ovat kantaneet niin paljon enemmän kuin paperit ja toimenkuvat koskaan näyttävät.  Ja tärkein kysymys minulle ei tänä päivänä olekaan mitä minulle tapahtui, vaan kuinka monelle tämä tapahtuu parhaillaan? Auktoriteetit, esihenkilöt joilla ei ole mitään osaamista, peittävät sen usein tunteettomaan päsmäröintiin, vastuun siirtoon ja välttelyyn kun tosipaikka tulee.

Tässä ei ollut todellakaan vielä kaikki.

Yksi kipeimmistä kohdista on se, kuka vaikeni. Ihminen, joka ei vastannut minulle ja olin ihan sanaton ja puulla päähän lyöty. Hän oli aiemmin ollut hyvä ja läheinen työkaveri. Opintovapaalle jäädessäni suhde oli luottamuksellinen, aito ja inhimillinen. Teimme rinta rinnan duunia samoilla arvoilla ja arvostimme toistemme ammattitaitoa. Kun rooli muuttui ja hän siirtyi esimiehen asemaan, vastassa ei enää ollut se sama ihminen, vaan vastaamattomuus ja sitten syyllistäminen. Tämä tapahtui siitä huolimatta, että työterveyden palaverissa on asiakirjassa mustaa valkoisella kirjattu, että työsuhteen purkaminen aloitetaan heti yhteisymmärryksessä. Silti vastuu käännettiin minulle. Odotin ja odotin. Kysyin sitten viiden kuukauden jälkeen, miten työsuhteen purkaminen etenee. En minä tiennyt miten tämä hoituu. En ollut ennen pyytänyt itselleni potkuja. Vastaus viestiini oli kaksi sanaa. “Ei mitenkään.”

Tuo vastaus ei ollut vain tiedon puutetta. Se oli vallankäyttöä. Tässä vaiheessa, irtisanomisprosessin aikana, kun vastuu siirretään työntekijälle, mutta keinot ja toimivalta kielletään, ihminen jätetään vain epätietoisuuteen roikkumaan. Tässä kohtaa ei saa antaa enää yhtään periksi, päätin. Minä en antanut periksi vaikka se veikin multa lopulta kaiken. Siis kirjaimellisesti aivan kaiken. 

Kaiken taustalla tapahtuneen kiusaamisen johon tämä kaikki johti, orkesteroi narsistisesti käyttäytyvä työkaveri. Hänen syöttämä narratiivinsa kaikesta alkoikin hiljalleen paljastua valheeksi. Tällöin jättivät asianomaiset uppoavan laivan. Kaikki olivat yhtäkkiä kuin mitään siitä kaikesta helvetillisestä sirkuksesta ei olisi tapahtunutkaan. Hajaannuttiin vaan eri suuntiin ja arki työssä jatkui. Muiden asianosaisten elämä jatkui. Luulin ensin että minunkin elämäni palaisi uomilleen. Yritin kaikkeni kootakseni omanarvontuntoni palaset ja vain unohtaa sen kaiken.

Menin irtisanomisen kanssa sitten seuraavalle tasolle. Ihmisen yläpuolella on aina ihminen jos ei homma toimi, ajattelin. Enemmän kuin mitään, halusin työsuhteeni viimein päättyvän. Henkilöstöpäällikkö olikin ensimmäinen ihminen koko prosessin aikana, joka todella kuunteli. Ei vähätellyt. Ei kiertänyt. Hän jopa pyysi anteeksi sitä, mitä olin kokenut. Se hetki oli pysäyttävä juuri siksi, miten poikkeuksellinen se oli. Yksi ihminen, joka palautti todellisuuden paikalleen kuinka prosessin olisi kuulunut mennä. Kuunteli vaiteliaana mitä olin sitä edeltävinä vuosina saanut kestää ja kokea.

Mistä tämä kaikki lähti? Ihmisestä joka ei pitänyt minusta. Narsistisesti ja manipuloivasti toimiva työkaveri voi rakentaa omaa etuaan palvelevan narratiivinsa hitaasti ja huolellisesti. Siinä kertomuksessa työkaverit ja kaikki "esteenä" seisovat muuttuu ongelmaksi, liioittelijaksi tai hankalaksi. Kun tarinaa toistetaan tarpeeksi, siihen alkaa tarttua muitakin. Näinhän se menee. Kiusaamiseen lähti myös mukaan osa omaa tiimiä. En usko että kukaan olisi pahuuttaan sitä tehnyt, he elivät siinä totuudessa mitä heille syötettiin ja äänetön sivustaseuraaja oli monen rooli. Ihaniakin työkavereita onneksi oli. Lopulta mukaan lähti kuitenkin moni työyhteisössä, myös ne, joiden kanssa on aiemmin ollut hyvissä väleissä ja tehnyt sujuvaa yhteistyötä. Sen näkee katseista, kehonkielestä. Yksinäisyys ympäröi minut lopulta täysin kaikkien keskellä. Oman työnkuvani vuoksi olin lisäksi ollut vuosikaudet tekemisissä kaikkien talon tiimien kanssa, ja juuri siksi tämä oli erityisen tuhoisaa huomata. 

Työkykyni ei kadonnut yhdessä hetkessä. Se mureni pala palalta. Ei siksi, että osaaminen katoaisi, vaan siksi, että todellisuus väännetään toistuvasti väärään asentoon. En ole saanut ajatuksia kaikesta tapahtuneesta järjestykseen. Ne eivät ole mielessäni lineaarisessa järjestyksessä. Muistoja pälkähtää mieleen sieltä tai täältä silloin kun niitä huvittaa ja muistuttaa kehon kaikissa sopukoissa asti niistä ajoista. Moni kirjoitusteni aiheista kumpuaakin näistä kipeistä kokemuksistani, joiden seurauksena sain PTSD:n. Ne muodostavat perustan sille, mitä tässä nyt kirjoitan. Julmaa on se, ettei tämä tarina ole poikkeus. Julmaa on se, kuinka järjestelmällistä ja yllättävän yleistä tämän kaltaiset tapahtumat voivat olla. Julminta on ehkä se, kuinka pitkälle ihminen voi yrittää selvitä, ennen kuin keho ja mieli sanovat lopulta pysähdy.

🔍 Tiina, mielenterveyden ja kompleksisen trauman asiantuntija, vertaistukiryhmän ylläpitäjä ja kirjoittaja ✏️📖