( Kuvituskuva tehty tekoälyllä. Teksit Tiina Tiistai) Saa olla mukana. Kunhan on hiljaa. Tämä kirjoitus sai alkunsa yhdestä kysymyksestä, joka ei jättänyt minua rauhaan. Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hänet vaiennetaan? Huomasin eräässä traumaan keskittyvässä vertaistukiryhmässä, ettei yksikään aloitukseni tai kommenttini enää koskaan päässyt läpi. Ne jäivät ylläpidon hyväksyttäviksi ja katosivat lopulta ilman mitään perustelua. Kysyin kerran tai kaksikin syytä. En saanut vastausta. Siinä kohtaa en jäänyt pohtimaan pelkästään omaa tilannettani. Aloin miettiä, mitä tällainen tekee kenelle tahansa traumataustaiselle ihmiselle. Saat olla yhteisön jäsen. Saat seurata muiden keskusteluja. Mutta et saa osallistua. Sinut pidetään mukana, kunhan olet hiljaa. Juuri siinä on jotakin, mitä minun on vaikea ymmärtää. Moni traumataustainen on joutunut kokemaan vaientamista jo aivan liian monta kertaa elämässään. Siksi myös tällainen kokemus voi osua paljon syvemmälle kuin ulkopuolinen ehkä...

Minä pelkäsin läheisyyttä. En siksi, etten olisi kaivannut sitä. Vaan siksi, että joskus sama käsi joka silitti hiuksiani satutti. Siinä kohtaa jokin minussa oppi ettei sydän saa levätä toisen ihmisen lähellä. Niinpä vuosien jälkeenkin kun joku katsoo lempeästi. Hymyilee. Ehkä ojentaa kätensä. Ja ensimmäisenä en tunne iloa. Vaan pelkoa. En siksi, että hän olisi tehnyt mitään väärää. Vaan siksi, että kehoni muistaa asioita, joita minä en enää haluaisi muistella. Silti... jossain syvällä elää pieni ajatus. Ehkä jonain päivänä halaus ei tunnukaan varoitukselta. Vaan kodilta. Tiina Pölkki