kehoni muistaa
Minä pelkäsin läheisyyttä.
En siksi, etten olisi kaivannut sitä.
Vaan siksi, että joskus sama käsi joka silitti hiuksiani
satutti.
Siinä kohtaa jokin minussa oppi
ettei sydän saa levätä toisen ihmisen lähellä.
Niinpä vuosien jälkeenkin kun
joku katsoo lempeästi.
Hymyilee.
Ehkä ojentaa kätensä.
Ja ensimmäisenä en tunne iloa.
Vaan pelkoa.
En siksi, että hän olisi tehnyt mitään väärää.
Vaan siksi, että kehoni muistaa asioita,
joita minä en enää haluaisi muistella.
Silti...
jossain syvällä elää pieni ajatus.
Ehkä jonain päivänä halaus ei tunnukaan varoitukselta.
Vaan kodilta.
Tiina Pölkki
Kommentit
Lähetä kommentti