Sivustaseuraaja

(Kuvituskuva tehty tekoälyllä. Teksit Tiina Tiistai)

Saa olla mukana. Kunhan on hiljaa.

Tämä kirjoitus sai alkunsa yhdestä kysymyksestä, joka ei jättänyt minua rauhaan.

Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hänet vaiennetaan?

Huomasin eräässä traumaan keskittyvässä vertaistukiryhmässä, ettei yksikään aloitukseni tai kommenttini enää koskaan päässyt läpi. Ne jäivät ylläpidon hyväksyttäviksi ja katosivat lopulta ilman mitään perustelua.

Kysyin kerran tai kaksikin syytä.

En saanut vastausta.

Siinä kohtaa en jäänyt pohtimaan pelkästään omaa tilannettani.

Aloin miettiä, mitä tällainen tekee kenelle tahansa traumataustaiselle ihmiselle.

Saat olla yhteisön jäsen. Saat seurata muiden keskusteluja. Mutta et saa osallistua. Sinut pidetään mukana, kunhan olet hiljaa.

Juuri siinä on jotakin, mitä minun on vaikea ymmärtää.

Moni traumataustainen on joutunut kokemaan vaientamista jo aivan liian monta kertaa elämässään. Siksi myös tällainen kokemus voi osua paljon syvemmälle kuin ulkopuolinen ehkä ymmärtää.

Minua henkilökohtaisesti vaientaminen triggeröi enemmän kuin moni muu asia.

Ehkä siksi, että olen vuosien aikana huomannut, kuinka tavallinen osa traumaa se minulle ja monelle on.

Ei välttämättä niin, että joku olisi sanonut suoraan: "Ole hiljaa."

Useammin viesti on tullut rivien välistä.

Älä puhu tästä.

Älä kyseenalaista.

Älä kerro, miltä sinusta oikeasti tuntuu.

Älä aiheuta ongelmia.

Vähitellen moni oppii, että on turvallisempaa vaieta kuin ottaa riski siitä, ettei tule kuulluksi.

Siksi uskon, että vaientaminen ei ole traumataustaiselle koskaan vain tämän hetken kokemus. Se voi avata oven johonkin paljon vanhempaan. Se voi herättää tutun tunteen siitä, ettei omalla äänellä ole merkitystä.

Kun sinulta ei kerrota syytä.

Kun et saa kysymyksiisi vastausta.

Kun alat etsiä vikaa itsestäsi, vaikka et tiedä, oletko tehnyt mitään väärää.

Juuri siinä kohtaa vanhat kokemukset voivat herätä uudelleen.

Trauma ei synny pelkästään siitä, mitä meille tehdään. Se syntyy myös siitä, mitä jätetään tekemättä. Siitä, ettei kukaan selitä. Siitä, ettei kukaan vastaa. Siitä, että ihminen jätetään yksin omien tulkintojensa kanssa.

Siksi uskon, että vertaistukiryhmässä pienilläkin teoilla on suuri merkitys.

Yksi perustelu voi rauhoittaa.

Yksi vastaus voi estää turhan häpeän.

Ja joskus jo pelkkä tieto siitä, miksi jokin julkaisu ei sovi ryhmään, voi olla paljon tärkeämpi kuin itse julkaisu.

Vaientaminen on petollista.

Se ei aina näytä vaientamiselta.

Joskus kukaan ei käske olemaan hiljaa.

Silti syntyy kokemus, ettei oma ääni mahdu mukaan.

Silloin moni tekee sen, minkä on ennenkin oppinut tekemään.

Vetäytyy.

Lakkaa kysymästä.

Lakkaa kertomasta.

Ja lopulta alkaa uskoa, ettei sillä ole merkitystä, mitä itse ajattelee.

Siinä kohtaa vertaistuki menettää jotakin hyvin olennaista.

Ei siksi, että kaikkien pitäisi olla samaa mieltä.

Vaan siksi, että jokaisella pitäisi olla kokemus siitä, että hänen äänensä on yhtä arvokas kuin muidenkin.

Minulle vertaistuki ei ole vain sitä, että ihmiset, joilla on sama diagnoosi, kokoontuvat samaan ryhmään.

Vertaistuki on sitä, että jokainen saa tuntea olevansa samalla viivalla.

Että samat säännöt koskevat kaikkia ja olemme arvokkaita.

Ja että jos jotakin rajoitetaan, ihmiselle myös kerrotaan miksi.

Siinä on minun mielestäni ero vallankäytön ja turvallisuuden välillä.

Ehkä juuri siksi jäin pohtimaan tätä.

En pelkästään oman aloitukseni vuoksi, vaan siksi, että jäin miettimään, kuinka moni muukin on joskus saanut saman kokemuksen.

Olet nimellisesti osa yhteisöä, mutta sinulla ei tunnu olevan ääntä.

Olet mukana, mutta sinut ohitetaan.

Ja vaikka rohkenisit kysyä miksi, vastausta ei tule.

Siitä syntyy ulkopuolisuuden kokemus, vaikka seisot keskellä joukkoa.

Nämä asiat pitäisi tehdä mielestäni juuri päinvastoin.

Perusteltu vastaus.

Kokemus siitä, että tuli kuulluksi.

Joskus juuri ne voivat olla paljon merkityksellisempiä kuin osaamme ajatellakaan.

Juuri siksi myös pidän vertaistukea niin arvokkaana.

En siksi, että siellä oltaisiin aina samaa mieltä.

Vaan siksi, että sen pitäisi olla paikka, jossa kenenkään ei enää tarvitsisi opetella olemaan hiljaa.

Paikka, jossa ei tarvitse arvailla omaa arvoaan eikä sitä, onko omalla äänellä ja kokemuksilla merkitystä.

Jos vertaistuki pystyy antamaan ihmiselle kokemuksen siitä, että hän tuli aidosti kuulluksi, se voi korjata jotakin sellaista, minkä elämä on joskus rikkonut.