kun kukaan ei ymmärrä —Vertainen voi

Kun kukaan ei ymmärrä, vertainen voi

Ensimmäinen vuosi psykiatrian asiakkuudessa meni sumussa, olin täysin toimintakyvytön. Olin niin sairas, etten hahmottanut edes kuntoutumisen mahdollisuutta realistisena . Jatkuvat paniikkikohtaukset, laaja-alainen ahdistuneisuushäiriö ja turvattomuuden tunne pitivät otteessaan. Vasta pitkän ajan kuluttua pääsin jonkinlaiseen tasapainoon. Siihen mahtui paljon kokemuksia hoidosta ja itseoivalluksesta, motivaatiosta ja lopulta toivosta jota sain enemmän kuin voisin koskaan kuvitella pystyväni antamaan. En ollut valmis terapiaan, ja kun vihdoin olin, terapeutin löytäminen oli hidasta ja kuluttavaa. Siinä välissä en olisi selvinnyt ilman vertaistukea, joka ilmestyi somen samaa sairastavien yhteisöjen muodossa elämääni.

Oikeassa elämässä mulla ei ollut mitään eikä ketään.... Eikä ole oikein vieläkään. Olen haastavaa seuraa kun en tiedä mitkä mun voimavarat on, tulee peruuntumisia... sosisaliset suhteet ja julkisten paikkojen hälinä, aistien kuormittuminen  ja turvattomuus vievät joskus seuraavankin päivän mehut, vaikka ystäviä onkin kiva joskus hyvin harvoin edes nähdä. Tuleekohan sitä esitettyä "terveempää" kuin on ja joskus toisten elämän ja tavoitteiden eteneminen aiheuttaa mussa haikeutta ja pienen kateuden kipinän. Näin mäkin ajattelin silloin että elämä menee....Miksi oon menettänyt sairaudelle ja tarpeettomille kivuille parhaita vuosia elämästäni? Toki en voi olla hyvän ystävän menestyksestä tai onnesta lopulta olla kuin iloinen.

Kun en saanut tarpeeksi tukea lähipiiriltäni tai hoitotaholta, tunsin olevani yksin. Muttakun löysin samoista sairauksista ja oireista kärsivistä ihmisiä jotka eka kertaa sanoi: "Minäkin." Se oli mullistavaa. Että joku muukin koki niin, ymmärsi ilman selityksiä. Vertaistuki antoi sanat tunteille, joita en ollut osannut nimetä. Sittemmin, kuntoutumisen myötä, olen itse siirtynyt enemmän jakajan rooliin: jaan kokemuksiani, annan tukea, kuuntelen. Mutta en ole vieläkään valmis luopumaan saamastani vertaistuesta. Tarvitsen sitä edelleen teiltä!

Siksi perustin tän vertaistukiryhmän kompleksista PTSD:tä ja PTSD:n elämisen kanssa kamppaileville.  Diagnoosin jälkeen jäin tyhjän päälle, vailla selkeitä polkuja tai tukea. En halunnut kenenkään muun kokevan samaa yksin.

Vertaistuki on erityinen suhde. Se perustuu keskinäiseen luottamukseen ja kokemukselliseen ymmärrykseen. Se ei ole hoitoa, mutta se voi olla hoitavaa. Se ei ole ratkaisu kaikkeen, mutta usein juuri se, mikä auttaa pitämään kiinni elämästä silloin, kun kaikki muu pettää.

On kuitenkin tunnistettava, että ihminen voi olla niin rikki, ettei ole valmis ottamaan vertaistukea vastaan. Turvattomuus, luottamuspula ja ylivireys voivat estää vuorovaikutuksen. Vertaistuki ei voi eikä saa pakottaa mihinkään. Se on kutsu, ei vaatimus.

Vertaistuki eroaa ammatillisesta tuesta juuri tässä: se on tasavertainen suhde, jossa kumpikin voi antaa ja saada. Siinä ei ole ylhäältä alaspäin katsovaa valtasuhdetta. Vaan kaksi ihmistä, jotka tunnistavat toisissaan jotain olennaista.

Tutkimukset osoittavat, että vertaistuki voi lisätä toipumisen tunnetta, vahvistaa toimijuutta ja tuoda toivoa. Se voi myös toimia siltana hoitoon, kannatella siirtymävaiheissa ja lievittää yksinäisyyttä. Usein vertaistuki on ensimmäinen paikka, jossa ihminen kokee tulevansa kuulluksi ja nähdyksi ilman diagnoosia tai lokeroa. Sitä et tarvitse tässäkään yhteisössä että se olisi ehtona sun oikeudeksi olla täällä. Niin kuin on mainittu, traumaoireilu voi johtua myös epävakaasta persoonallisuushäiriöstä tai ihan vaan siitä että traumataustasi vaikutusta diagnoosiin ei ole tutkittu.

Yhteiskunnan tulisi tunnistaa ja tukea vertaistukea entistä paremmin. Ei vain hyödyntää sitä resurssina, vaan arvostaa sitä inhimillisenä, korvaamattomana kokemuksena. Meidän ei tulisi koskaan olettaa, että toipuminen tapahtuu yksin.

Koska lopulta juuri se pelastaa: että joku sanoo sinulle, ettet ole yksin.

🔍 Tiina, mielenterveyden ja kompleksisen trauman asiantuntija, vertaistukiryhmän ylläpitäjä ja kirjoittaja  ✏️📖